Vuodatusta erityislapsiperheen arjesta
Uusioperheeseemme siis kuuluu vaimoni edellisestä liitosta alkunsa saanut Milla-tyttö, jolla on tällä hetkellä diagnoosina mm. määrittelemätön oireyhtymä ym. Hänen rutiininsa ovat kultaakin kalliimmat, jos ne rikkoutuvat maailma murenee sellaisella vauhdilla, ettei oikein ehdi tajuamaan. Tänään sitten saimme muistutuksen siitä miten raaka on maailma jossa elämme. Neiti astelee koulutaksista hysteerisenä, posket kiukun sekaisen itkun jäljiltä punertavina! Ensimmäiset sanat kotiovella: ”Äiti, mun puhelin!” Muutama minuuttia ennen opettaja soitti, että Millan puhelin on ”vaihtunut” erään toisen oppilaan kanssa. Tässä kun olen asiaa selvittänyt, olen myös saanut vahvistusta ensimmäiselle ajatukselleni: Se ei ollut vahinko! Yritin soittaa neidin puhelimeen, mutta siihen ei vastattu. Hetken päästä kuitenkin kännykkäni alkaa soida, vastaan ja kyseinen oppilas, jolla puhelin oli vastaa. Hän kirkkain äänin väittää, että puhelin on hänen omansa. Kiistin asian sanoen: ”Ei, Millan puhelin on Millan ja Sinun puhelin on sinun, joka on nyt täällä Millan kotona.” Nyt kuitenkin puhelimet ovat oikeilla omistajillaan, mutta Millan puhelimesta on yhteystiedot kadonnut kuin tuhkatuleen. Itselläni heräsi siinä vaiheessa jälleen hälytyskellot soimaan, koska en usko kyseisen neidin niitä itse osanneet tyhjentää.
Jäi allekirjoittaneella koko episodista sellainen maku, että tein väärin hakiessani puhelimen takaisin! Minun ja Tarjan moraaliin ei mahdu se, että alaikäiset alkavat vaihtelemaan kännyköitä, sim-kortti paikallaan, koulutaksissa. Onneksi kuitenkin puhelin saatiin takaisin. Itselleni kuitenkin jäi sellainen ilkeä mielikuva, edellä mainitun ”koulukaverin” isästä, ettei häntä oikein kiinnostanut kunnolla koko asia. Tästä kertoo se, ettei hän ollut ottanut puhelinta pois tytöltään vaikka olin sen nähnyt hänellä olevan. Itse olisin toiminut toisin.
Eniten tässä riepoo se, että erityislasten keskuudessa ei ole poissuljettua ilkeämielinen koulukiusaaminen. Milla on tavattoman tarkka omistamistaan tavaroista. Hän muistaa pitkienkin aikojen päähän asioita. Esimerkiksi joku nukke tulee nukkumaan mennessä mieleen, hän itse kertoo kuin apteekkari, että mistä sen mahdollisesti voi löytää. Jo pelkästään tätä taustaa vasten en jaksa millään uskoa, että Milla olisi jotenkin suostunut edellä mainittuun vaihtokauppaan. Kotiin tullessa selvisi vielä sekin, että Millalle kyseinen ”kaveri” oli sanonut, että ei saa kertoa sitten äidille mitään. Päätelkää itse kukin, oliko teko tahallinen vai ei.
Kyseinen asia nosti minussa esiin taas sen Särkän, joka pitää kynsin ja hampain kiinni heikomman puolesta. Tämä ei tarkoita sitä, että Millan omat temput katsottaisiin läpisormien, ei, vaan niihin puututaan asian vaatimalla tavalla. Hänelle ei voi pamautella asioita kuten meille ns. normaaleille ihmisille. Häntä on lähestyttävä määrätietoisen rauhallisesti. Millalle asioiden ilmaiseminen on muutenkin tavattoman hankalaa, koska hänen puheen tuottaminen on mielettömän vaikeaa. Se tuo omat haasteensa erityiskoulun opettajille ja vanhemmille ratkoa näitä asioita. Sen olen huomannut, että jos Millaa ei suomeksi sanottuna ymmärrä. Hän ilmoittaa asian: ”Hän ei kuule minua!” Sen voin kokemuksesta sanoa, että jos et ole läsnä hänen kanssaan keskustellessa, et ymmärrä. Hieman keskittymistä peliin, pääsee tavattoman pitkälle.
Muistan kuinka Tarja taannoin varoitteli Millasta. Olin tulossa silloin ensitreffeille, sillä reissulla olen vieläkin. Ei minulle ollut vaikeaa lähestyä Millaa, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä että osaa neiti toisinaan olla hermoja raastavakin. Sitä olen varmasti minäkin.
Meillä on Millan kanssa omat vääntömme välillä. Muistan vieläkin Särkänniemen reissun. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti kun tuli kotiinlähdön aika. Neiti oli väsynyt, sen näki hänestä jokainen, moottoritiellä 120 km/h nopeudessa aukeaa takaovi ja silloin säikähdin enemmän kuin koskaan. Sen jälkeen en ole uskaltanut pitää takaovia kuin lapsilukossa. Ei varmasti neiti enää sellaista tekisi, mutta minulle se jätti sellaisen pysyvän peikon.
Meidän perhe ei esimerkiksi voi lähteä hirmuisen nopealla tahdilla mihinkään, koska asiat ovat ennakoitava. Määrättyjä arjen asioita kyllä, mutta pidemmät matkat ja systeemit ovat pohjustettava todella tarkasti. Uusi on jännittävää. Huomasin tuossa viimekesänä sen, että nukkuminen muualla kuin kotona, on hänelle tavattoman vaikeaa vaikka mukana olisi peräkärryllinen piirrettyjä yms. mukana.
Ja jos minä olen mietteissäni tai pohdin jotain asiaa, olen jollain tavalla poissaolevan tuntuinen. Millan reaktio on: Onko Jani vihainen? Se tuo omanlaisensa haasteen myös arkeen. Toisaalta taas hän osaa sitten yllättää sellaisella voimalla, että oksat pois. Oman pappansa hautajaisissa, hän käyttäytyi fiksummin kuin oma tätinsä! Istui mm. muistotilaisuudessa omalla paikallaan kuin olisi aina siinä istunut. Ainoastaan harmitti kun ei kaikkia lauluja osannut etukäteen, minulle taas ihan normaali arkipäivän juttu, mutta Millalle asialla on taas kerran suurempi vaikutus kuin yhteenkään muuhun saattoväessä!
Eli, pienistä asioista muotoutuu suunnattoman haastava ja samalla äärettömän antoisa arki.
Siinä taas vuodatusta erityislapsiperheen keskeltä.
|
1 kommentti
|


